Wanhan Koiran Tanssipäiväkirja

Sanovat, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Viimeksi tänään todistettiin eräälle epäilijälle, ettei väite pidä alkuunkaan paikkansa. Opetettiin vanhalle koiralle nimittäin siinä tämän rouvashenkilön nenän edessä aivan uusi temppu, peruuttaminen emännän jalkojen välistä.

Kyllä jaksoi tämä rouvashenkilö ihastella ja ihmetellä!

Mutta mikäs ihme se nyt sitten on, että sitä oppii. Kyseessähän on melko fiksu koira - siis minä tietenkin!

Lienee paikallaan esitellä kirjoittaja siltä varalta, etteivät ihan kaikki ole vielä ehtineet käydä Tahtitassujen nettisivuilla kurkkaamassa Laukaan kisojen hopeamitalistia. Niin, vaatimattomasti vain harjoitusluokan hopea, mutta luokkaahan ei jälkeenpäin muisteta, mitali vain!

Olen siis Miina Rytkönen, ikää karttunut lähemmäs yksitoista vuotta. Rodultani olen savonvirranseisoja. Outo rotu useimmille, eikä ihme: olen tiettävästi tätä nykyä rotuni ainoa edustaja! Olen viettänyt leppoisia eläkepäiviä oikeastaan jo useamman vuoden, mutta viime talvena tuo erilaisiin koiraharrastuksiin hurahtanut emäntäni totesi, että nyt alkaa Mintilläkin treenit!

No, olinhan siinä muutaman kerran käynyt hallilla, siis Janakkalassa missä nuo kääpiökokoiset asuinkumppanini, göötit Tiuku ja Onni, käyvät harjoittelemassa tottelevaisuutta ja agilityä. Täytyy myöntää, että hallilla oli oikein mukavaa. Oikeastaan innostuinkin siellä aika kovasti tekemään töitä: esittämään kiipeilyä puomilla ja estehyppyä sekä putken läpi suhahtelua. Pari kertaa pujottelin melkein vahingossa emäntäni jalkojen välistä, ja se sitten olikin mukavaa! Sitä paitsi siitä sai joka kerta mahtavan paljon nameja…

Siitä se sitten lähti. Ja huonontuneesta näöstäni. Olen tässä jo jonkin aikaa yrittänyt vihjailla emännälleni, etten näe ihan kaikista pienimpiä yksityiskohtia. Ja menihän se jakeluun! Sen sijaan, että hän hyppyyttää minulla esteitä, joita en kunnolla näe, voin pyörähdellä tanssilattialla, missä näkökykyä ei niin tarvita!

Pikku hiljaa opettelin pujottelun sujuvaksi, sitten pyörähdyksen molempiin suuntiin, tassujen noston (se on kyllä rodulleni tyypillinen liike, siis naurettavan helppo!), seuraamisen myös emännän oikealla puolella ja kaikkea tätä yhteen pötköön.

Ihan hiljan sitten emäntä pakkasi kassinsa ja sanoi: nyt lähdetään Miina kisoihin!

Kisoihin? Eikö tämä tanssi ollutkaan vain hauskanpitoa?

Onneksi pelkoni osoittautui ihan turhaksi, kisareissu oli todella mukava! Ensinnäkin sain nuo kääpiöt matkaseuraksi. Aina ei niin jaksaisi nuorison hömpötyksiä, mutta autossa on kyllä mukavampaa porukalla. Sitten tutustuin uuteen kaveriin, Hippaan. Aluksi Hippa nuorena miehenä kävi hermoilleni, mutta asettuihan se siitä sitten. Piti minun tosin kerran korottaa hieman ääntäni. Hipan emäntä oli sen verran mieleeni, että omin hänet koko illaksi – siinä sai Hippakin ihmetellä, kun ei ollut asiaa emäntänsä luokse!

Niin tosiaan, kisamatkamme alkoi jo kisaa edeltävänä päivänä. Ajelimme (aikas luksusluokan autolla verrattuna minun kulkupeliini, muuten, Hippa tarjosi kohteliaasti kyydin!) Laukaaseen Keski-Suomeen. Perillä meitä odotti mökki, jonka ympärillä oli juuri sopivassa suhteessa peltoa, vettä ja ryteikköä sekä rantamutaa. Ja Onnille omenoita. Kyllä teki hyvää vanhoille nivelille päästä kirmailemaan pellolle ja rantarytöön sekä välillä vilvoittelemaan syyskylmään veteen!

Saavuimme sunnuntaina kisapaikalle hyvissä ajoin. Emäntäni oli hieman epävarma, voisinko osallistua, sillä olin ontunut edellisenä iltana, ja jalkani olikin tuntunut kipeältä. Mutta onneksi kipu meni ohi. Kisapaikalla kokeilimme pyörähdellä ja pujotella, ja minähän se liihottelin kuin perhoskoira ikään. Onneksi emäntäni ymmärsi, että kun kisoihin tullaan, niin kisataan myös!

Katselimme siinä sitten muiden esityksiä, ja hienosti menivät. Itse en osaa jännittää, eikä tuo emäntänikään, joten rennosti siinä haistelimme vastapaistettujen lettujen ihanaa tuoksua, ja silloin tällöin emäntäni muisti antaa minulle taskustaan naminkin.

Menimme vuorollamme kehään (emäntä tietenkin kiireellä, vaikka meitä pyydettiin ihan selvästi valmistautumaan!), jossa esitimme ohjelmaamme sen verran kuin minä jaksoin. Esityskunto ei ihan vielä riitä viemään läpi koko koreografiaa, mutta mielestäni selvisin todella hienosti debyytistäni. Ja vähän keskenhän tuo eukko tanssin jätti – minä olisin vielä jaksanut pienen hetken. Vaikka toisaalta, nyt molemmilla on kova hinku päästä taas kisaamaan!

Jaa-a, kyllä kannatti aloittaa uusi harrastus vielä vanhoilla päivillä. Saimmehan kotiin tuomisiksi hopeisen mitalin! Kyllä olenkin ollut ylpeä mitalistani, jota nuo töppöjalatkin ihastelevat lähes lakkaamatta. Mutta arki se koittaa hopeamitalistillekin – olemme jo aloittaneet harjoittelun. Tähtäimessä on kuulemma isot kisat ensi keväänä…

Toivottavasti näemme siellä!
Terv. Miina

P.S. Öhöm… Vähän särähtää luppakorvaani tuo puhe vanhasta koirasta. Emäntä pyysi kirjoittamaan niin, ja sen verran voin joustaa. Joskin omasta mielestäni en ole ensinkään vanha. Olen koira parhaassa iässä!