Onni

Nallenevan Ikuinen Laulu

s. 21.5.2001

			Onni Kesällä 2005
”Svartnosindian” Onni 28. heinäkuuta 2001.  Pian kuvauksen jälkeen allekirjoitin paperit ja Onni muutti meille			Onni 1 vuotta

Länsigöötanmaanpystykorva Onni on ja tulee aina olemaan minulle erityisasemassa. Onni on opettanut minulle enemmän kuin kaikki elämäni koirat yhteensä ennen sitä. Se opetti, mikä koira on ja miten koiran kanssa ollaan.

Onni tuli minulle yhdeksänviikkoisena. Se oli suloinen punapallero, ja ihastuin siihen välittömästi, ikihyvikseni. Onni muutti meille vain kaksi päivää ensimmäisen gööttini Aksun kuoleman jälkeen, ja alkoi heti täyttää Aksun jälkeensä jättämää tyhjiötä. Aksun menetys oli raskasta sekä minulle että Miinalle. Onnin kanssa touhutessa suru oli helpompaa. Onni saikin nimensä siitä, että pieni pentu toi iloa ja onnea surun keskelle.

Ongelmat alkoivat Onnin ollessa noin viisikuinen. Se oli levoton ja haukkui vain. Se oli vihainen Miinalle, eikä siihen saanut koskea. Yhteys koiraani oli poikki. Yritin ratkaista ongelmaa kotikonstein siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta ongelmakoirakouluttaja Taina Aura Koirakoulu Pikkuhukasta selvitti minulle, mistä Onnin käytös johtui, ja antoi ohjeet sen korjaamiseksi. Aloin opiskella koiraa.

Vähitellen Onnin olo alkoi parantua ja käytös siinä sivussa. Onnista sukeentui hyväkäytöksinen koira, jonka julkista esiintymistä jopa naapuritkin kehuivat.

Reilut kaksi vuotta opettelimme vain elämää. Onni on arka koira ja herkkä ympäristön häiriöille, joten jokainen ihmiselle arkinen asia, kuten lastenvaunut, polkupyörä tai auto, piti opetella erikseen ja vielä erilaisissa ympäristöissä. Oman vaikeutensa toivat toiset koirat, joita Onni tuntuu pelkäävän eniten.

Onni edistyi elämänopinnoissaan hyvin, ja keväällä 2004 uskalsin vihdoin aloittaa tottelevaisuuskoulutuksen koirakerhossa. Ensimmäiset pari kuukautta harjoittelimme kentän reunalla etäällä muusta ryhmästä, ja vähitellen pääsimme kentälle asti, muiden keskelle. Puolen vuoden kuluttua tästä osallistuimme epävirallisiin tottelevaisuuskokeisiin. Hyvin meni!

Tottelevaisuuskoulutuksessa on edistytty ja aika ajoin koettu myös takapakkia. Onni sai ensimmäisen koetuloksensa elokuussa 2005. Onnin vaikein pala on paikallaan makuu, josta sillä on valitettavasti huonoja kokemuksia (vieruskaveri puri Onnia niskaan). Jos saamme paikallaan makuusta Onnille turvallisen ja mukavan liikkeen, voimme jatkossa päästä näyttämään kehässä myös Onnin bravuureja: liikkeestä pysähdyksiä, luoksetuloa ja seuraamista.

Jos kuitenkin kävisi niin, että paikallaan makuu pysyy ylivoimaisen pelottavana, harjoittelemme tottelevaisuutta omaksi iloksemme ja keskitymme tottelevaisuuden sijaan koiratanssiin. Onni harjoittelee jo omaa ohjelmaansa ensimmäisiä kilpailuja silmällä pitäen ja on edistynyt huimasti. Koreografian takkuilu johtuukin enemmän ohjaajan mielikuvituksen puutteesta kuin koiran taidoista.

Onni on osoittautunut myös eteväksi agilitykoiraksi. Plakkarissa on jo yksi nollatulos epävirallisesta kilpailusta. Virallisiin Onni tuskin osallistuu, ainakaan niin kauan kuin nopeat kääntymiset ja äkkinäiset liikkeet ovat minulle mahdottomia. Ehkä sitten joskus kun terveyteni sallii käymme agilitykentällä ihan tosimielellä!

Harrastusmielellä ja Onnin aktivoimiseksi olen tehnyt sille myös makkara- ja verijälkiä metsään ja pellolle. Onni on varsin etevä jäljestäjä, joka löytää vaivattomasti huolimattomastikin tehdyn, katkeilevan jäljen päähän piilotetun aarteen. Onpa sitä jo kysytty hirviporukkaankin…

Gööttinä Onni on nopea oppimaan, ja se myös yleistää oppimansa nopeasti uusiin ympäristöihin. Onni on tunnollinen työntekijä, mutta unohtaa helposti tauot ja koirana olemisen. Haasteellisinta sen koulutuksessa onkin saada työnarkomaani lepäämään välillä.

Onnin kovan ulkokuoren alta paljastui jo aikoja sitten ihana, herkkä ja lempeä koirapoika. Se rakastaa ihmisiä, etenkin lapsia, joiden suosiossa se paistattelisi ikuisuuksia – pusuja säästelemättä. Onnin lempi-ihmisiin lukeutuvat kaikki vastaantulijat, mutta erityisesti se pitää isästäni, Pimun omistaja Katista ja – varsinainen mammanpoika kun on – minusta.


Melli ja Onni syyskuussa 2005. Fiksusta,
koiraa hyvin puhuvasta Mellistä Onni löysi kauan kaivatun ystävän

Onni tulee hienosti toimeen toisten koirien kanssa, kunhan huomaa etteivät ne tee pahaa. Varsinaisia lempikoirakavereita sillä ei ole, mutta se viihtyy erinomaisesti gööttien ja muiden pikkukoirien kanssa. Joukosta erottuu kuitenkin Melli (Umanoma Taikurimerlin), jonka kanssa Onni ystävystyi keväällä 2005.